|
Luonnehdintoja Lasse Kempaksesta
RAKENNA LAMPI PUUTARHAASI
Fil. tri Erik Kruskopf
Tämän loppumassa olevan vuosisadan alussa löi taiteessa läpi uusi suunta: funktionalismi. Funktionalismin perusidea oli tekniikan ihannointi. Nykyään me tarvitsemme tekniikkaa ja aivan liian monille se on olennainen osa jokapäiväistä elämää. Ihannoinnin kohteeksi onkin tullut tekniikan uhri, sen vastakohta mutta samalla sen edellytys: luonto. Mitä voimakkaammin me elämme mukana teknologian ihmemaailmassa - ja kuka niin ei tekisi? - sitä enemmän meidän tulee ajatella luontoa. Luonto vaatii, että sitä jälleen kuunneltaisiin.
Taiteilijat ovat meistä herkkäkuuloisimpia. Taiteilija havaitsee virtaukset ja etsii kadotetut langat. Taiteilijat osoittavat meille tien.
Lasse Kempas oli lapsena kiinnostunut sekä luonnosta, musiikista että piirtämisestä. Tuskin hän itsekään tietää, mikä niiden keskeinen suhde oli. Mutta hän tietää olleensa kauan yhtä kiinnostunut piirustuksesta kuin musiikista. Kun halu tehdä kuvia lopulta voitti, oli Lasse jo aikuinen mies. Taidetta hän alkoi opiskella vasta 27-vuotiaana Turun Piirustuskoulussa. Joitakin hänen teoksiaan oli jo ollut julkisesti esillä, mutta hän piti silloin vielä itseään amatöörinä. Piirustuskoulussa hän oppi öljymaalaustekniikan. Hän piti kuitenkin eniten akvarellien maalaamisesta, koska se sopi parhaiten hänelle; hänestä tuntui myös siltä, että hänelle tärkeät aiheet oli paras ilmaista akvarellin ilmavan kevyellä, näennäisesti yksinkertaisella mutta itse asiassa hyvinkin vaativalla tekniikalla.
Vaikuttaa siltä, että Lasse Kempas jo alussa oivalsi, että käsien lihaksilla ja luonnon herkkyydellä on jotain yhteistä. Luonnon kaiku kajahti hänen omassa kädessään, kun hän tarttui pensseliin. Tätä kaikua tuli kuunnella, tavoittaa sen värähtely, vieroittaa käsi opituista kaavoista ja harjoittaa se seuraamaan aistien luonnonhavaintoja. On kuin hän olisi opiskellut pystyäkseen kuuntelemaan luontoa kaikin aistein ja siirtämään havainnot mahdollisimman vapaasti käden välityksellä maalauksiksi. Lasse Kempaksen tuotannosta voi havaita, kuinka hän pyrki jatkuvasti kehittämään tätä sisäistä kommunikaatiota; välillä hän poikkesi uusille, vielä tuntemattomille poluille mutta lopulta palasi kerran löydetylle ja monta kertaa parannetulle pääväylälle. Jokaisen taiteilijan on rakennettava oma sisäinen kommunikaationsa infrastruktuuri. Miksi hän ei sitten käyttäisi sitä kun kerran on löytänyt tien ja hionut pois sen epätasaisuudet? Vaihtelua on tarpeeksi niissä viesteissä, joita sitä tietä voi tuoda esiin.
Monet taiteilijat ovat elämänuraa valitessaan horjuneet musiikin ja kuvataiteen välillä, ja usein voi nähdä musikaalisuutta kuvataiteilijoiden teoksissa. Säveliä, solinaa, huminaa ja sointuja on myös Lasse Kempaksen teoksissa, joita yhtä hyvin voisi kutsua impromptuiksi, intermezzoiksi tai scherzoiksi ja jotka määrätietoisesti työstetyissä teossarjoissa saavat ajoittain sinfonisen runon luonteen. Kempas on usein työskennellyt muusikoiden kanssa, ja moni kuuluisa muusikko kuuluu hänen läheisimpiin ystäviinsä. Ja jos musiikki on monesti innostanut kuvataidetta, voi olettaa, että vaikutteet toisinaan voivat kulkea myös vastakkaiseen suuntaan. Kempaksen sulavassa kevätlumessa ja jäätyvässä syysvedessä on tarpeeksi musikaalisia aineksia enempäänkin kuin yhteen konserttiin.
Mutta katso, miten lumi sulaa! Miten kauniisti vesi juoksekaan kivien yli, vielä sulamattomien valkeiden lumipälvien ohi, läpi menneen vuoden ruohon ja mättäiden, joista uusi ruoho on jo alkanut kasvaa. Tai kuuntele helähtävää kilinää, kun pehmeä aalto liikkuu lammen yönvanhan, vielä taipuisan jään alla. Lasse Kempaksen kuvissa sinua seuraavat välkehtivät vesipisarat ja luonnon hennot soinnut, jotka onneksi vielä ovat meitä lähellä ja joista voimme nauttia, kun tarvitsemme vastapainon kaupungistuneen ja teknistyneen elämän tasaiselle moottorin jyrinälle. Hänen kuviinsa astuminen on kuin rakentaisi lammikon puutarhaansa.
LASSE KEMPAKSEN HELSINGIN TAIDEHALLIN JA ABOA VETYS & ARS NOVAN NÄYTTELYLUETTELON ESIPUHE V. 1999
Timo Valjakka, johtaja, Helsingin Taidehalli
Minna Sartes, museonjohtaja, Aboa Vetus & Ars Nova
Pohjoisen luonnon erityispiirteisiin kuuluu neljä toisistaan selvästi erottuvaa vuodenaikaa, joilla kaikilla on oma luonteensa. Jo pelkkä kevään, kesän, syksyn ja talven mainitseminen on omiaan herättämään voimakkaita ja moniaistisia mielikuvia, jotka liittyvät paitsi valoon, väreihin ja muotoihin, myös ääniin ja hiljaisuuteen, kuumuuden ja kuivuuden sekä kosteuden ja kylmyyden kokemuksiin.
Lasse Kempas on tallentanut vuodenaikoja ja niiden vaihtumista jo vuosien ajan. Akvarelleissaan ja guasseissaan hän on keskittynyt ennen kaikkea siihen, mitä tapahtuu vuodenaikojen vaihtuessa, hetkinä, jolloin luonto jäätyy tai sulaa, tai kun syysmyrsky lyö vasten graniittista rantaa.
Saariston tuntijana Lasse Kempas tietää, ettei luonto ole pelkkä näköelämys. Siihen kuuluvat myös talven viima, puiden humina, kaislikon hankaus venettä vasten ja sateessa kastuneet vaatteet. Siksi hän ei kuvaa luontoa sellaisena, miltä se näyttää, vaan miltä se tuntuu. Vaikka kyse on kuvista, silmän taiteesta, nämä maalaukset puhuttelevat kaikkia aisteja.
Kiitämme taidemaalari Lasse Kempasta, teosten lainaajia ja kaikkia muita tahoja, jotka työpanoksellaan ovat tehneet mahdolliseksi tämän näyttelyn.
MAISEMA VALITSEE MINUT,
sanoo suomalainen akvarellisti Lasse Kempas.
Kotiseudun merenrannat vaikuttavat häneen voimakkaasti: kalliot merkitsevät jääkauden hiomaa maankamaraa, tuulessa taipuvat heinät kesän lyhyttä kukoistusta, taivas arvoituksellista avaruutta, vesi alati muuttuvaa elementtiä.
Lasse Kempas sisäistää maiseman ja muokkaa sen pelkistetyksi kuvakieleksi. Jossakin töissä maiseman muoto voi muuttua miltei abstraktioksi, jolloin realistinen lähtökohta viittaa vain maisematyyppiin.
Jäätyvän lammikon pinnan jäähileet näyttävät arabeskeilta tai avaruusgeometrian paraabeleilta. Niistä saattaa tulla sommittelun päälinjoja.
Kallioiden muodosta voi löytää jänteviä kaaria, jotka viittaavat modernin kuvanveiston lähteille.
Maalauksissa lyihykynän jälki rakentaa rytmejä, siveltimen veto on joskuskevyt kuin linnun siiven sipaisu tai toisinaan mehevän raskas kosketus paperiin.
Värit ovat pohjoisen maiseman kuulaita vivahteita, jotka tekevät maalausten valon autereiseksi.
Psykologiset henkilökuvat edustavat toista sektoria Lasse Kempaksen taiteessa. Henkilöakvarellien tekijänä Kempas onkin tunnustettu erääksi Suomen johtavia akvarellisteja.
