Mietelmiä työskentelystäni

MUOTO, JOTA OLEN KAUAN ETSINYT
Lasse Kempas

Tarkkailin useita vuosia lampien jäätymistä ulkosaariston kallionkoloissa. Minua kiehtoi se tyyni hiljaisuus, levollisuus ja rauha, jotka tilanteessa olivat aistittavissa.

Luonto valmistautui talveen. Eräänä aamuna lammen pintaan ilmestyi paraabelin muotoisia jääriitteitä. Muutaman aamun perästä lampi vetäytyi umpijäähän.

Joidenkin aikojen kuluttua tulivat ensimmäiset lumisateet. Tuuli puhalsi lunta jäälle, jossa se takertui jään läpi kohoaviin kuolleisiin vesikasveihin. Sateet voimistuivat, tuuli tuiskutti lunta ensin lammen reunoille ja asteittain lampi peittyi valkoiseen vaippaan.

En uskaltanut tarttua aiheeseen useaan vuoteen. Menin vain lammille ja tarkkailin nöyränä tilannetta. Sitten erään kerran tunsin olevani henkisesti riittävän kypsä tarttuakseni aiheeseen. Seurasi ryöpsäyksenomainen tekemisen kausi, jolloin toteutin lunta, jäätä, kaisloja, railoja. Detaljeja lumen kanssa dialogia käyvästä luonnosta. Tämä oli siis lähtökohtani, tekemiseni motiivi. Itse työt saattoivat olla abstraktion ja esittävän välimaastossa liikkuvia sielunmaisemiani, jotka toivottavasti katsojissa herättivät väläyksenomaisen mielikuvan tai muiston koetusta luonnontunteesta.

Vuonna 1985 tunsin, että jotakin uutta oli tulossa. Olin jo pitkään tuskaillut ja odotellut, mitä tuleman piti. Sitten erään kerran keväällä 1985 tulin veneelläni rantaan. Rantakalliolla oli vielä talven jäljiltä lunta, joka parhaillaan suli. Nähdessäni sulavan lumen muodon päässäni ikään kuin raksahti. Tuntui kuin vaihteiston tai tietokoneen rattaat olisivat loksahtaneet paikoilleen. "Tuossa on se muoto, jota olen kauan etsinyt". Juoksujalkaa kiiruhdin kotiin hakemaan luonnoslehtiön ja kameran. Hetkessä ikuistin tilanteen.

Sen jälkeen olen tutkinut aihetta aina näihin päiviin asti. Se on ollut ikään kuin pääteema sinfoniassani. Se on muuttunut matkan varrella kuitenkin niin paljon, että lähtökohta saattaa olla vain aavistettavissa.

Nyt kun voin tarkkailla ilmiötä vuosien päästä jo viileämmin, huomaan, ettei tuo vasemmalta oikealle nouseva viiva ja muoto mikään uusi olekaan minulle. Se on ilmeisesti elämänviivani, muoto, joka on minuun sisäänrakennettu. Se tulee samalla lailla esille myös kalliomuodoissanikin. Se voi kulkea toisinkin päin, mutta samasta viivan rytmistä on aina kysymys.

Löysin puuliiterin lattialta rypistyneen 25 vuotta sitten suunnittelemani vanhan kirjekuoren. Senkin alareunassa kulki tuo viiva. Rakentaessani ateljeetaloani 13 vuotta sitten piirsin talomme takan, ja siinä toistuu taas sama viiva. Piirtäessäni arkkitehtiystävälleni karkealla kynällä, millaisen talon haluaisin, toistin näköjään monessa kohdassa jälleen tuota elämäni viivaa. Olen vuosien kuluessa yhä enemmän alkanut luottaa intuitiooni ja vähentää järjen käyttöä. Eräs lehti jopa otsikoi haastattelun perusteella: "Kempas on lopettanut järjen käytön".

Luotan intuitiooni, joka ohjaa askeleitani. Olen lakannut taistelemasta vastaan ja teen niin kuin sisäinen ääneni sanoo. Usein se puhuu niin hiljaa, etten tahdo saada puheesta selvää, ja joskus niin käsittämättömiä, etten ymmärrä, mutta nöyränä poikana pyrin tottelemaan.
Onko kysymyksessä jonkinlainen pohjoisen ihmisen muisti, joka ammentaa aiheensa syvistä mielen vesistä tuhansien vuosien takaa?
Joka tapauksessa olen nöyrä taitoni ja luovuuteni edessä. Kenties pahinta, mitä luovuudelleni voisi tapahtua, olisi se, että sisälläni asuva sinisilmäinen, hieman totinen ja maailmaa ihmetellen katsova pikkupoika kuolisi. Toivon hänelle pitkää ikää.
Vaikka töitteni lähtökohdat ovat luonnosta, maalaaminen on minulle itsetutkiskeluprosessi, matka mieleeni. Töitteni kautta käyn dialogia itseni ja ympäröivän todellisuuden kanssa.